Minulla oli maailman parhaat isovanhemmat, siis oli. Minä uskon kuitenkin, että he ovat kanssani vielä, eihän ihminen voi vaan kadota, eihän ? Ihmiseltä ei voida viedä jotain rakasta ilman, että ihminen siitä kärsii. Menettäminen on asia joka ei tapahdu ilman kolhuja.
Palataan päivään 1.6.2010
Koulu on loppu, kesä ja vapaus koittaa. Saan viettää kaiken aikani niin kuin haluan. Siis oikeastaan kaiken aikani tulen viettämään tallilla. Ja ne päivät joita en vietä tallilla puurtaen, niin uin. Tai oikeastan varmaan nukun. Toivon, etten polta itseäni loppuun, vaan pystyisin myös lepäämään. Turha toive, luulen. Asun maatilalla, meillä on oma ranta, peltoa ja metsää. Ennen kaikkea minulla on maailman parhaat koirat, jotka pelastavat huononkin päivän. Samassa pihassa kanssani asuu mammani, isäni äiti. Aili- mamma on minulle tosi tosi tärkeä, enkä varmaan selviäisi ilman häntä. Hän on rakastava, huolehtiva ja sinnikäs. Mamma on kuitenkin omapäinen, joten hän sanoo aina oman mielipiteensä. Olen viettänyt mamman kanssa aina paljon aikaa.
Minulla on myös toinen mamma, äitin äiti. Pienenä kun en osannut sanoa Rauha, mikä on siis mammani nimi, aloimme kutsua häntä Turun Mammaksi. Eli siis turu mammaksi. Hän on oikea selvityjä, asui vielä 92- vuotiaana yksin kerrostalo asunnossaan. Mamma on minulle todella rakas ja hän on opettanut minulle, miten toisista pidetään huolta. Mamma ajattelee aina ensin muita ja lopuksi itseään, jos silloinkaan.
Kesä kului kovaa vauhtia, ja olen viettänyt mammojen kanssa paljon aikaa. Aili- mammalla olen ollut paljon, Turussa olen viettänyt myös paljon aikaa Mamman kanssa. Molemmat ovat loistokunnossa, ja toivon näin olevan vielä pitkään.
On 2.9. -10 kun kuulen , että mamma on joutunut sairaalaan ja päästetty pois. Koska ihmisen tahdon yli ei voi kävellä, mikä on mielestäni väärin, jos 92 vuotias ihminen on kuoleman sairas, miten hänet voidaan päästä kotiin ? Mutta maailman sinnikäimpänä ihmisenä, mamma on saanut kaikki uskomaan, että hän on loistokunnossa.
3.9 Puhuin mamman kanssa, ja hän sanoi että on vähän huono olo, mutta kuitenkin aivan kohtuullinen olo. Verhot on vaihdettu, lattiat pesty ja kaikki on varsin mallikkaasti. Olemme silti kaikki huolissamme, mutta mammalle on turha koittaa selittää mitään.
4.9. Aamupäivällä kuulen, että mamma on joutunut takaisin sairaalaan. Hän on joutunut tajuttomaksi, ja kaikki olivat luulleet, että se oli sitten siinä. Mutta eihän mamma nyt luovuta ! Hän oli tullut tajuihinsa, ja kaikki luulivat vaaran olevan ohi. Me olemme menossa sairaalaan iltapäivällä, emme pidä kiirettä, koska mamma on taas hyvässä kunnossa. Veljeni on jalkapallo pelissä pallopoikana, ja me olemme pitämässä kanttiinia. Minä ompelen punaisen pehmo sydämen, jonka suunnittelin antavani mammalle. TYKS:in pihassa ompelen vielä viimeiset pistot.
Kävelimme autiota aulaa pitkin, missä ei tullut vastaan ketään. Menimme hissillä ylös, ja kävelimme käytävän loppuun ja menimme viimeiseen huoneeseen vasemmalla. Mamma nukkui tyynen rauhallisesti, aivan kuin päiväunia. Tervehdin mammaa, ja annoin sen punaisen sydämen. Mamma avasi silmät, katsoi minuun ja sydämeen ja laittoi silmät takaisin kiinni. Äiti sanoin jo silloin, että nuo silmät eivät näe mitään. Minä olin sitä mieltä, että ne näkivät. Ne näkivät minut ja sydämen viimeisenä asiana tässä maailmassa.
Pidin mammaa toisesta kädestä ja äiti toisesta kädestä. Minä en ymmärtänyt, että jokin oli oikeasti hätänä. Koitin vaan saada oikeaa kättä lämpimäksi. Mamman hengitys tuli aina välillä raskaammaksi. Mutta minä en uskonut, eihän ole mahdollista, että mamma ei selviäisi ? Aina ennenkin mamma on noussut kuoleman partaalta. Äiti kyseli, että jos veisi minut ja veljeni kotiin ja tulisi sitten takaisin, mutta hoitaja sanoi, ettei enää ehdi. Silloin tajusin, itkin ja itkin. Menin lähes shokkiin. Hoitaja toi minulle nenäliinoja, ja minä en ymmärtänyt mitä tapahtuu. Muistan morfiini mittarin takanani missä oli luku 6.8. En tiedä mitä se tarkoittaa. Minä istuin siinä mamman vieressä itkien paniikissa, hieroen jo kylmenevää kättä. Muistan vielä kun äiti puhui hoitajalle, joka sanoi, että heti jos tulee jotain, pitää soittaa kelloa, että mamma hengittää vielä tasaisesti. Meni hetki, ja mamma lopetti hengittämisen, ja sanoin äitille, että eipä hengitä enää. Mamma kuoli kauniin rauhallisesti. Tein mammalle letin, halasin ja sanoin rakastavani häntä enemmän kuin mitään muuta. Lähdin itkien shokissa parvekkeelle, en pystynyt ajattelemaan selkeästi. Maailma oli pelkkää sohjoa, eikä mistään tullut mitään.
Iskä tuli hakemaan mut ja Juhon, kun äiti jäi vielä selvittelemään asioita. Kun me käveltiin hissiin ja mentiin alas, muistan kuinka pieni tyttö joka tuli meitä vastaan, katsoi minua järkyttyneenä. Itkin ja tärisin, hyvä että edes pystyin pystyssä. Puolen tunnin automatka meni aivan ohi, kun koitin vain keskittyä hengittämiseen. Kotiin päästyämme, kävelin Aili- mammalle, joka oli jo kuullut. Mamma odotti keittiössä, ja sanoi vain, että pitele minua. Halasin mammaa, ja me molemmat itkimme. Soitin mamman makuuhuoneesta Jennalle, parhaalle ystävälleni, tuelle ja turvalleni. Itkin, olin aivan sekaisin. En ollut ennen tätä ymmärtänyt, että joku minun läheltä voi oikeasti kuolla. Joku rakas oikeasti lähtisi pois, niin ettei häntä enää näe ? Eihän se ole mahdollista.
Sunnuntaina 5.9 , eli seuraavana päivänä mamman kuoleman jälkeen, Jenna tuli meille. Emme puhu asiasta kuin vähän, en pysty käsittelemään asiaa. Olen työntänyt sen taka-alalle. Olen päättänyt, että se on unta. Pahaa painajaista, mikä on nyt ohi. En ymmärrä, ajattelen, että siellä se mamma odottaa, yhtä rakastavaisena kun aina ennenkin. Olemme aivan normaalisti, Jennalla on vain aina välillä säälivä katse.
Olen pari kuukautta ajattelematta asiaa, pidän itseni niin kiireisenä, etten ehdi. En anna itselleni lupaa ajatella asiaa. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisesta mammastani tulee minulle entistä tärkeämpi, jos se edes on mahdollista. Vietin mammalla paljon aikaa, ja koitin vain olla tyytyväinen siihen mitä minulla on. Kaksi kuukautta mamman poismenon jälkeen, ikävä tuli hyökyaaltona. Tuntui, että mistään ei tule mitään. Surulliset laulut saivat minut itkemään, puheet mammasta, lähes mikä vaan. Mutta pidin kaiken salassa, vihaan sitä kun
joku näkee kun itken. Koitin olla mahdollisimman vahva, en näyttänyt kipua kenellekkään.
Kesällä 2011 Aili- mamma joutui terveyskeskukseen. Kävin siellä lähes joka toinen päivä. Vihasin terveyskeskusta, se oli ahdistava paikka, jossa ihmiset lääkittiin kuoliaiksi. Mammalla oli aina paljon vieraita. Mamman kunto heikkeni pikku hiljaa, mikä oli todella ahdistavaa. Monta viikkoa lähdin aina viimeisen kerran itkien pois. Mamma oli onnellinen, hänellä oli loppuun saakka rakkaat ihmiset lähellä, ja hän kuoli tätini ollessa paikalla. Kun kuulin koulun jälkeen 24.8.2011, että mamma on kuollut, lähdin tallille. Itkin Jennan kanssa, ja tein saman kun viimeksi, suljin asian mielestäni. En suostunut ymmärtämään. Minulta oli riistetty minulle kaksi lähes rakkainta ihmistä.
Sain jälkikäteen tietää, että Turun - mamma murhattiin sillä morfiinilla. Ei pienen ihmisen sydän kestä sellaista määrää. Ja se oli tietoisesti tehty asia. Aili- mamma taas tapettiin rauhottavilla, mitä hän ei olisi todellakaan tarvinnut. Nyt lähes kaksi ja kolme vuotta myöhemmin, ei ikävä ole hellittänyt. Edelleen mietin päivittäin ja itken harva se päivä ikävää. Olen vihainen, koska minulta on lääkitty kaksi rakasta ihmistä tuonpuoleiseen.
Minä uskon, että jonain päivänä vielä joskus, nään mammat. Molemmat elivät pitkän ja hyvän elämän kuollen 92 ja 83 vuotiaina. Molemmat elivät loppuun saakka kotonaan. Turun mamma vietti sairaalassa yhden yön ja Aili mamma kaksi kuukautta. Turun mamman ainut toive, minkä ketään oli kuullut toivovan hänelle itselleen oli se, ettei hän joutuisi kuolemaan yksin. Hän ei kuollut yksin, vaan läheistensä kanssa. Toinen lähti äkkiä ja toinen hitaammin. Sydän, jonka tein Turun – mammalle, poltettiin ja haudattiin hänen kanssaan. Olen siis ikuisesti hänen luonaan. En tiedä kumpi oli tuskallisempaa, puskista tullut kuolema vai jo ennalta arvattu ? Molempia on kuitenkin suunnaton ikävä, ja tiedän, etten kumpaakaan tule ikinä unohtamaan. Molemmat kulkeva mukanani, ja enkelinä pilvien päällä, odottaen sitä, että vielä näemme. Vielä joskus, jonain päivänä.
